sunnuntai, 1. helmikuu 2009

The end

Blogi päätti päivänsä.

Viimeisen kerran,

Ursa minor

perjantai, 30. tammikuu 2009

Uimassa

Uimahalli olisi ollut kielletty paikka kirkon mielestä aikanaan. Ihmiset kun menevät lillumaan ja hinkkaamaan itseään puhtaaksi pitkäksi aikaa muulla kuin vain pyhällä hengellä. Hartaan uskovaisen selitykset eivät olisi myös olleet pitäviä, sillä ihohuokosiin imeytynyt kloorin haju ja puhtaat hiukset olisivat paljastaneet synnin.

Mistä muusta uimarin sitten tunnistaa? Eipä juuri mistään. Muutamia perustyyppejä hallista löytyy kuitenkin aina. Näitä ovat nautiskelijat, suorittajat, omantunnon liennyttäjät ja perheuimarit.

Nautiskelija ei matka-uinnista perusta. Se on yksitoikkoista ja vaatii ponnistelua. Sen sijaan nautiskelija on valmis taistelemaan jopa kyynärpäin voidakseen viettää haluamissaan vesisuihkuissa ja lillumisaltaissa aikaa niin paljon kuin mahdollista. Usein nautiskelijalla on mukanaan myös taustajoukkoja, joiden avulla hän saa vallattua isommankin altaan ykstyiskäyttöön. Lopulta nautiskelija palaa saunaosastolle kurttuisena kuin kuivattu luumu.

Suorittaja tulee uimaan laskeakseen matkaa ja aikaa. Uiminen on kuntoilumuoto, jota tehdään kurinalaisesti uimalla tauotta. Kun matkaa on kertynyt kilsa tai useampi, suorittajan adrenaliini- ja endorfiinitarve on tyydytetty ja hallista poistuu rento ja tyytyväinen hemmo. Suorittaja palaa taas säännöllisen tauon jälkeen.

Omantunnon lievittäjät taas ovat tehneet yhtenä jos toisenakin uutena vuotena lupauksen urheilla enemmän, jotta ne liikakilot saisi viimeinkin hallintaan. Niinpä lievittäjä suuntaa altaalle ja alkaa puuskuttavan matkauintinsa. Muutaman vaivalloisen altaan mitallisen uituaan omatunto on taas hiljennetty ja lievittäjä siirtyy hyvin mielin porealtaisiin. Kotona hän kehaisee uineensa ainakin parisataa metriä.

Lapsiperheuijien vanhemmat ovat puolestaan valveutuneita siitä, että mitä aikaisemmin lapsen tuo uimahalliin, sitä helpommin tämä oppii uimaan. Isät ovat usein valtuutettu leikki-ikäisten seurauksi liukumäkiin sekä uimatreenejen kannattelijaksi kun äidit huolehtivat joukkion nestetasapainosta, siitä ettei kukaan liukastu käytävillä ja että pissat tehdään pöntölle eikä altaaseen.

Osa lapsista on synnynnäisiä vesipetoja. Toiset taas kiljuvat kauhusta kun äiti selittää punanaamaiselle pienokaiselleen "kultamussukkani, kastellaan ihan vähäsen vaan pikku varpia, katsos nyt, eihän se ollut niin kauheaa".

Kefeidi

lauantai, 24. tammikuu 2009

Katsaus yrttiluukkuun

Tartuin yrttikirjaan. Lehteilin sen kellastuneita sivuja. Etulehdelle oli voimakkain vedoin kirjoitettu ”rakkaalle vellinkeittäjälleni”. Kirja on kiehtova yhdistelmä yrttien käytön historiaa ja ruokaohjeita. Silmäilin sitä ensin ja luin pätkän sieltä, toisen täältä, kunnes lopulta tulin lukeneeksi koko opuksen ja palauttaneeksi mieleen jotain mielenkiintoista keskiajalta. Odor sanctorum, pyhien tuoksu tai ehkä pikemminkin löyhkä oli keskiajalla kerjäläismunkkeja ja alempaa papistoa ympäröivä haju karvoituksessa kuhisevista täistä ja kirpuista puhumattakaan. Kristillinen kirkko oli suuressa viisaudessaan kieltänyt peseytymisen jo 200-luvulla, sillä alastomuus, jota perusteellinen peseytyminen yleensä vaati, oli kirkon mielestä vastenmielistä ja häpeällistä. Naisia ja miehiä julistettiin pyhimyksiksi, jos he pystyivät osoittamaat etteivät olleet peseytyneet ja olleet alasti kastetilaisuuttaan lukuunottamatta.

Koko keski- ja renesanssiajan kirkko piti kiinni näistä vaatimuksistaan, joten ainoa keino suojautua joka paikassa leijuvaa painajaismaista hajua vastaan olivat yrteistä tehdyt tuoksuvat kimput. Tyynyt täytettiin yrteillä, jotta ihmiset voisivat työntää nenänsä niihin, yrttikimppuja ripustettiin lieden yläpuolelle tuoksua antamaan ja kukkien terälehtiä säilytettiin huoneissa saviruukuissa ja seosta kutsuttiin potpuriksi. Illalla kansi suljettiin, jotta tuoksua riittäisi seuraavaan päivään. Hienossa seurassa piti varoa ravistamasta päätään ruokapöydässä, sillä oli huonoa käytöstä antaa omien päätäidensä tippua naapurin keittolautaselle.

Ristiretkeläiset joutuivat 1100 ja 1200 luvuilla kulkemaan Konstantinopolin kautta matkallaan Pyhään maahan. Tuolla matkalla he kohtasivat idän rikkaan kylpyläkulttuurin, loistavat julkiset kylpylaitokset. Ristiretkeläiset eivät olleet uskoa silmiään ja syöksyivät innoissaan höyrykylpylään. Palatessaan he alkoivat rakentaa saunoja linnoihin ja viskellä katajanmarjoja kiukaalle tuoksua antamaan. Koska kristinusko tuli myöhään Pohjolaan, asiat olivat täällä pitkään paremmin. Puhtaudesta huolehdittiin ja suomalaisille oli syntynyt aivan oma lauantaikulttuuri, pesupäivä.

”Sivistyksen” vyöryessä Suomenkin yli munkkeineeen, nunnineen, täineen, kirppuineen, noitavainoineen, inkvisitioineen ja rovioineen pesupäiväperinteeseen tuli tauko.

Kirkko myös liitti moniin lääkinnällisiin yrtteihin taikuuteen liittyviä ominaisuuksia. Tarkoituksena oli hämätä oppimatonta kanssa ja vähentää yleisestä tietoisuutta tärkeiden hyötykasvien merkityksestä. Yksi näistä noituuteen liitetyistä yrteistä on salvia, jolle varhaiset kreikkalaiset antoivat nimen ambrosia deorum, jumalten ravinto. Salvia nimi tulee latinan kielestä salvo, joka tarkoittaa parantamista. Salvian kerrotaan ajavan kaikki epäpuhtaudet kehosta, se vahvistaa, rauhoittaa hermoja ja estää yöllistä hikoilua. Salvialla maustettu tee maistuu uskomattoman raikkaalta ja hyvältä. Se on ehdottomasti lempiyrttini.

 

Ursa minor

 

tiistai, 23. joulukuu 2008

23. luukku

Huomenna on jouluaatto.
 
Kaksikymmentä vuotta sitten aattona tuoreet vanhemmat vaatettivat esikoisensa punaisiin nuttuihin ja antoivat käteen kaulimen. Lapsi ei silloin tainnut tajuta vielä, mikä päivä oli kyseessä. Ympärillä juhlistavan aikuisjoukon joulu oli kuitenkin poikkeava edellisestä: siihen kuului pitkästä aikaa pieni lapsi.
 
Viisitoista vuotta sitten mummolan eteisen lattia narisi lupaavasti. Sitten kuului kumeaa kellon kilkettä ja koputusta. Oven avauksen yhteydessä lämpimään tupaan lehähti viileää ilmaa. Joulupukki! Ihan oikea joulupukki! Pikkuveli oli pieni, mutta sen verran rento kaveri, ettei pahempia jännitellyt risupartaa. Mummi laittoi suvun laulamaan ja kuusessa oli itse tehtyjä olkikoristeita sekä ihan oikeat kynttilä
 
Kymmenen vuotta sitten kun piparit oli paistettu ja kuusi koristeltu, mökin ikkunasta näkyi kumaraselkäinen pukki. Peruna suussaan toivotteli hyvää joulua. Veli epäili jälkikäteen, että sen täytyi olla kyllä mummi. Äiti kiisti pohdinnat todeten, ettei mummi asmaatikkona nyt peruna suussa pystyisi puhumaan.  
 
Viisi vuotta sitten itse valetut kynttilät ja marmeladit pakattiin aattona sellofaaniin. Illan hämärtyessä ne vietiin kylän mummeille ja papoille laulaen sekä halaten. Jokaisen kohtaamisen myötä mieli muuttui iloisemmaksi.
 
Huomenna on jälleen jouluaatto. Siihen kuuluu pieniä lapsia, vuosikertakynttilöitä joulukierrosten jäljiltä sekä itse tehtyjä koristeita. Pukilla tuskin on kuitenkaan perunaa suussaan. Pikkuveljellä on tarpeeksi möreä ääni ilmankin.
 
Kefeidi

lauantai, 6. joulukuu 2008

Itsetuntemuskoulutuksessa

Kävin itsetuntemuskoulutuksessa. Kouluttaja puhui enneagrammityyleistä, joiden mukaan ihmiset voidaan jakaa kolmen voimavarakeskuksen; toiminnan, ajatuksen ja toiminnan kautta yhdeksään luonnetyyppiin. Näitä tyyppejä ovat uudistaja-perfektionisti, auttaja, menestyjä, romatikko-individualisti, tarkkailija, turvaaja-kyseenalaistaja, seikkailija-optimisti, vaikuttaja-suojelija ja rauhanrakentaja.

Olen itse tyypillinen "viitonen" eli tarkkailija ja koska tarkkailen kaikkea, löydän lähipiiristä ja työpaikalta helposti kaikki yhdeksän tyyppiä. Useimmat tyypit ovat kahden tai kolmen tyypin sekoituksia, mutta kouluttajan mukaan ns. kotipesä eli hallitseva luonnetyyppi löytyy jokaisesta eikä perustyyppiä voi muuttaa, joskin ihmisenä voi ja täytyy aina kasvaa. Enneagrammiympyrässä määritellään myös nämä positiiviset kasvusuunnat ja toisaalta negatiiviset stressisuunnat.

Tarkkailijan mottona on "Oma seura paras seura", dominoiva keskus on ajattelu ja perusheikkous kitsaus, jolla ei tarkoiteta välttämättä rahassa säästämistä vaan esimerkiksi tiedon kitsasta jakamista. Tarkkailijan huomio suuntautuukin reviiriin, yksityisyyteen, resursseihin ja niiden varastoihin sekä työssä esimerkiksi tutkimukseen, tietopankkiin, ja analyysiin. Parhaimmillaan tarkkailija onkin analyyttinen, peräänantamaton, herkkä, viisas, objektiivinen, terävä, tarkkanäköinen, omillaan toimeentuleva ja hyvä päätöksentekijä. Pahimmillaan taas älyllisesti ylpeä, saita, itsepäinen, etäinen, negatiivinen ja kriittinen muihin nähden.

Kouluttaja varoi tuomasta julki omia näkemyksiään siitä, mitä tyyppiä kukin hänen koulutettavistaan edustaa, vaikka kokenut kouluttaja näkee jo kuulema kehon asennosta ja silmien pilkkeestä melko paljon. Kotona analyysit on tehty, niille on hymyilty ja oikeaan osuneeksi todettu. Lukijani Kefeidi voi etsiä itsensä sivustolta www. itsetuntemus.fi.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ursa minor