<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ihminen on psyko-biologis-sosiaalinen eläin, jolle lauma on luonnollinen elämismuoto ja suvunjatkaminen yksi elämän päätarkoituksista. Biologisesti tapahtuvassa lisääntymisessä nainen ja mies saavat lapsia, jos siittiö hedelmöittää munasolun, sikiö kasvaa normaalisti ja lapsi syntyy komplikaatioitta. Naiset ja miehet voivat lisäksi tehdä sopimuksia, joissa lapset kasvattaa joku/jotkin muu/t kuin biologiset vanhemmat. Orvoksi jääneet kasvatetaan joko yhteisön voimin tai joku voi ottaa heidät lapsikseen.

Kyse on yksilöiden välisestä intiimistä kanssakäymisestä, (jollei nyt oteta lukuun nykyteknologian mahdollistamia hedelmöityshoitoja tms.) Tämän seurauksena yhteiskunta ei pysty valvomaan kuin ”ei-luonnollista” lisääntymistä, jonka pitäisi tasa-arvon nimissä olla samassa asemassa luonnollisen lisääntymisen kanssa. Miksi se kuitenkin pyrkii siihen? Kukaan ei kyseenalaista heteropariskunnan oikeutta saada lasta, vaikka raskaus olisikin saanut alkunsa vahingossa ja humalatilassa. Kukaan ei mene heille kotiin tarkastamaan, onko lapselle tarpeeksi tilaa tai tenttaa vanhempien kelpoisuutta kasvattaa lasta. Toisin kuitenkin on esimerkiksi adoptioprosessissa, jossa ihmisten kykyä olla sovelias vanhempi, yritetään mitata monilla mittareilla. Siitäkin huolimatta, että perustuslaki sanoo kaikkien olevan tasa-arvoisia Suomessa.

Perustuslain kuudes pykälä yhdenvertaisuudesta sanoo: Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvään syyn perusteella. Parisuhde laki pykälä yhdeksän "Rekisteröityyn parisuhteeseen ei sovelleta lapseksiottamisesta annetun lain säännöksiä, jotka koskevat puolison oikeutta ottaa ottolapsi" asettaa lisäksi homoseksuaalit eriarvoiseen asemaan, vaikka homous ei olekaan laissa kielletty.

Entä jos pariskunta on lähellä viittäkymppiä ja alkaa kaivata vauvantuoksuista arkea? Onko yhteiskunnalla moraalista oikeutta kieltää vanhemmuus iän vuoksi? Lasten edun nimissä toisinaan kyllä, yhdenvertaisuus lain edessä ei. Entä millä perustellaan kohdunvuokrauksen tuomitseminen? Ihmiskaupalla? Tulevaisuudessa asia erikseen tulee olemaan keinokohdun mahdollinen läpimurto ja se kuinka lainsäädäntö tulee sitä mahdollisesti rajoittamaan.

Mitä kaikkea yhteiskunta voi siis rajoittaa ja mitä sen pitää taata? On myös lienee aiheellista kysyä: onko lapsi kaikkien oikeus? Vastaus riippuu tietenkin näkökannasta. Samalla tulee mieleen jo olemassa olevista ihmisistä huolehtiminen. Suomihan on hoivayhteiskunta, jonka perustuslain 19 pykälä määrittelee oikeuden hoivaan: ”Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut…” mutta käytännössä ”hoiva” sanalla ja vanhustenhuollolla ei ole mitään yhteistä. Hoiva on hellää huolenpitoa, jossa ihminen pääsee toteuttamaan omaa itseään ja voi hyvin – ei laitospaikka ja kerran päivässä kuivat vaipat haaroihin.

Suurien ikäluokkien eläköityminen on koko ajan pinnalla oleva haaste. En näe ongelmaa niinkään heidän eläkkeelleen jäämisestä muuta kuin työvoimapoliittisista syistä. Monet eläkeläiset ovat pitkään virkeitä. Niin kauan kuin he pystyvät elämään itsenäisesti, ei olekaan huolta. Entäs sitten kun he saavuttavat iän, jossa alkavat tarvita enemmän tukipalveluja? Miten turvataan inhimillinen vanhuus suurelle joukolle vanhuksia, jos terveys pettää eikä ihminen pysty itsenäiseen elämään? Kuinka tehdä se niin, ettei valtion talous romahda?

Ehdotuksia on varmasti laidasta laitaan. Yksi mahdollisuus olisi tietenkin uuden perustuslain tekeminen, jossa yhteiskunta vapautettaisiin kaikesta hoivavastuusta (tämä koskisi ihmisiä ikään katsomatta) ja sysäisi vastuun läheisille tai yksilön omalle kontolle. Tämä romuttaisi tietenkin koko hyvinvointiyhteiskunnan, jossa sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kaikkien oikeus. Vanhusten osalta se voisi johtaa siihen, että osa jäisi heitteille toisen osan saadessa hoivaa perhepiiristä tai yksityisiltä hoivayrittäjiltä. Parhaimmassa tapauksessa tämä järjestely veisi perheitä lähemmäksi toisiaan ja eri-ikäisten välinen kanssakäyminen lisääntyisi. Pahimmassa tapauksessa esimerkiksi monet vanhukset ajautuisivat epätoivoisiin ratkaisuihin.

Entäpä jos vanhustenhuolto ulkoistettaisiin kaiken muun ohessa – globalisaatiohan on päivän sana? Afrikassa on työvoimaa ja köyhyyttä, länsimaissa pulaa työvoimasta ja rikkautta. Miksi ei tasapainotettaisi hieman tilannetta? Vietäisiin vanhukset afrikkalaisiin heimokulttuureihin viimeisiksi elinvuosikseen nauttimaan yhteisöllisyydestä ja arvostuksesta sekä maksettaisiin siitä kyläyhteisöille tai perheille. Länsimaalaiset pääsisivät vanhustenhuolto-ongelmasta hyvällä omatunnolla ja samalla se pidemmällä ajanjaksolla tasa-arvoistaisi afrikkalaisten naisten asemaa (nyt heille maksettaisiin palkkaa siitä työstä, jota he muutenkin tekevät), nostaisi elintasoa, laskisi lapsilukua ja nostaisi koulutuksentasoa. Pian Afrikassa olisi nuori koulutettu sukupolvi, joka taas voisi tulla työskentelemään länsimaihin, jotka tarvitsevat työvoimaa. Tietenkin tästä kaikesta voisi tulla ongelmia etenkin kulttuurierojen takia, mutta toisaalta globalisaatiohan on muokkaamassa maailmankulttuuria, joten pian ei tarvitsisi huolehtia siitäkään.

Tai sitten voitaisiin vain parantaa olemassa olevaa systeemiä.

Kefeidi