Vaalit ovat Suomessa ohi taas tältä erää ja Amerikassa puolestaan alkamassa neljän tunnin päästä. Vaan kaihoisasti on todettava, että tuskinpa tuli valituksi montakaan Kekkosen vertaista. Ja tuskinpa tulee meren toisellakaan puolella. Kekkonen oli nimittäin Suomen machiavellistinen ruhtinas. Kettu, joka huomasi uhat, ansat ja mahdollisuudet. Samaan aikaan myös vahva leijona, joka karkoitti idän sudet. Kekkonen oli rakastettu ja pelätty - vaan ei vihattu.

Koko kansan UKK tunnettiin karismasta ja johdonmukaisuudesta. Rahvas oli kiitollinen ruhtinaastaan, joka suojasi heitä sorrolta ja osoitti kiitollisuuttaan. Toisaalta Kekkosen voimapolitiikka ulkopolitiikan saralla oli ovelaa ja vahvaa diplomaattisesti etenkin itänaapurin suuntaan. Hän teki itsestään korvaamattoman ja hyödynsi henkilökohtaisia suhteitaan tarpeen mukaan. Urheilullisen Urhon kieli kesti venäläiset juomatavat kangertelematta ja rauha säilyi. Jopa vastustajat alkoivat pitää häntä korvaamattomana. Häntä ei neuvottu kuin pyynnöstä.

Kekkosen tapa oli taistella lain avulla. Sen avulla hän saavutti rauhan aikana haluamansa tulokset. Kyse ei aina ollut moraalisesti oikeasta tavasta toimia, mutta lopputulokset oikeuttivat yleensä hänen toimintansa. Urho Ruhtinaan kuten muidenkin siniveristen vastapelurina oli kuitenkin elämän ennakoimattomat tekijät ja niinpä hänen pitkä neljännesvuosisadan valtakautena päättyi sairauteen.

Allekirjoittanut uskaltautuu kirjoituksen alun radikaaliin väitteeseen, kun itse on elänyt vain aikana, jolloin maan johdossa ovat olleet Nobelin rauhanpalkinnon saanut Mahtisaari sekä koko kansan Muumimamma-tittelin saanut Haloska. Oikeana kätenään mm. Suomen seksikkäimmäksi tituleerattu Vanhanen. Heistä ei ole Machiavellin kuvailemiksi ruhtinaiksi. Toisaalta kyseenalaista on, onko se edes kansalaisen näkökulmasta ihanteellisinta vallankäyttöä?

Kefeidi