Rakkautta voi lähestyä monesta eri näkökulmasta. Se on monien kliseisten ja kliinisten kirjoitusten muusa. Niin tabermannien, psykologienkin kuin aivokemistien innoittaja. Myös filosofia, viisauden rakastaminen, ei niinkään usein vastaa, mistä rakkaus johtuu, mutta tarjoaa kuitenkin omia näkökulmiaan siitä, millaista rakkaus on? Yksi näistä esiintyy Platonin Pidot-dialogissa, kun Sokrates kertoo keskustelustaan rakkauden luonteesta Diotima papittaren kanssa.  Rakkautta kuvataan siinä ”siittämisenä ja synnyttämisenä kauniissa”.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kuten myöhemmin filosofi Irigaray tätä fenomenologisesta näkökulmasta tulkitsi, rakkaus ei tavoittele henkistä tai ruumiillista lasta, vaan pikemminkin tavoitteena on toiminta itse, eli tulemisen sekä täydellistymisen mahdollisuus ilman muuta päämäärää kuin tämä tuleminen. Hän painottaa rakkauden ikään kuin viipyvän rakastavien välillä liike ja muutostilana, jossa osapuolet kasvavat ja kasvattavat toisiaan tässä ja nyt. Rakkautta ei nähdä siis hedelmöittämisenä ja uuden luomisena tai kuolemattomuuden etsimisenä lapsen kautta, vaan ihmisten toteuttamista kuolemattomuutta itsessään ja toisissaan muutostilan kautta.

Aivokemistit ja kyseiset filosofit kuvaavat samaa ilmiötä periaatteessa hyvin eri tavoin, mutta pohjimmiltaan niillä on sama ajatus: rakkaus on liikuttaja. Siis sanan kaikissa merkityksissä. Se liikuttaa ja saa liikkumaan. Itkemään, nauramaan, pakahtumaan, hyppimään, turhautumaan, kiepomaan, kiehnäämään, kasvamaan, kirjoittamaan, laulamaan, maalaamaan, ahdistumaan, juoksemaan, janoamaan, punastumaan, parantumaan. Mutta toisaalta, voiko sille juurikaan mitään tai edes haluaako sille voida mitään? Onhan rakkaus kuitenkin mielenhäiriöistä miellyttävin.

Filosofian dosentti Sara Heinämaa on perehtynyt lisää aiheeseen teoksessaan Ihmetys ja rakkaus: esseitä ruumiin ja sukupuolen fenomenologiasta.

Kefeidi