Viime syksynä seinäni takana asui tyttö, joka kuunteli joka ilta samaa laulua. Musiikki oli koskettavaa ja kaunista naisvokalistimusiikkia. Tiiliseinä välissämme nieli laulun sanat, joten en koskaan oppinut niitä ulkoa. Ehkeivät ne olleetkaan oleellisia, tunnelma oli. Musiikin sävy sai minut joka kerta ahdistumaan hiukan. Toinen tyttö itki.

Niin me vietimme monia iltoja seinä välissämme, minä ja naapurihuoneen tyttö. Emme kumpikaan pystyneet pakenemaan kappaletta. Turhauduin lopulta korvatulppiin ja kuulokkeisiin. Hänen syynsä lienee olleet eri. Lopulta musiikki virkkasi itsensä osaksi arkea, sulautui syksyn säveleksi. Kappaleesta ei silti vaihdettu sanaakaan. En pitkään aikaan osannut nimetä laulua, tiesin vain millaista se oli.

Joskus menee aikaa, ennen kuin osaa nimetä asioita, joita osaa kuvailla. Tavattuani tytön uudelleen bittiavaruudessa, lopulta tajusin. Naapurihuoneen äänet, itkun laveeraama laulu. Ne olivat kasvun ääniä.

Kefeidi