Joitakin päiviä sitten postisetä toi siemenen. Istutin sen pikkuruiseen ruukkuun ja kastelin. Aloin odottamaan taimivauvaa. Pieni ei ole nostanut vielä päätään, eikä varmuutta ole tuleeko se koskaan niin tekemäänkään. Siitä huolimatta olen jo hieman kiintynyt siihen, pohdin nimeäkin. Olisiko se Otso vai Niilo, kenties Iivari? Entä jos Otsoniiloiivari ei haluakaan lähteä itämään? Tai jos se nuukahtaa jo pienenä liian välinpitämättömään tai yli-innokkaaseen hoitoon? Olenko valmis hoitamaan sitä vielä? Jos en nyt, niin ehkä myöhemmin?

Joskus asioihin nimittäin kypsyy vasta pikku hiljaa, ajan kanssa. Eräs nykyisin neljän tyttären äiti sai parikymppisenä lahjaksi kavereiltaan kultakalan. Nainen nimesi sen Pojaksi. Muutaman viikon päästä kavereiden tiedustellessa Pojan vointia, nainen tunnusti vieneensä sen takaisin kauppaan. Syy ei kuitenkaan ollut se, etteikö hän olisi pitänyt lahjasta. Hän kertoi pelänneen, että Poika kuolee ja koska hän rakasti tuota kalaa, hän ei kestänyt ajatusta, vaikka yrittikin rationalisoida asiaa. Uusien ja vastuullisten tehtävien edessä ainakin itse voin samaistua helposti naisen tunteisiin.

Samalla kun odottelen, josko apilapentu nostaisi päätään mullasta, kuulen, että yksi saman ikäisistä kavereista on saanut lapsen. Hän lienee paininut samojen kysymysten parissa ja paininee edelleen kuten minäkin. Hirvittää hieman hänen puolestaan. Kyseessä on kuitenkin paljon suurempi vastuu kuin taimesta. Aika näyttää, onko hän jo kypsä äidiksi vai kasvaako siihen ajan myötä. Toivon niin, sillä vauvaa ei voi palauttaa niin kuin naisen Poikaa. Huomaan myös olevani itse onnellinen siemenvauvelista. Jos se päättää alkaa elämään kanssani, tiedän, että pärjäämme. Nyt eikä vasta tulevaisuudessa.

Kefeidi