Elokuun aurinko paistaa kuumasti. Sadetakkivillapaitayhdistelmä on selvästi liikaa, kun reppukin painaa selkää. Hiki valuu noroina pitkin alaselkää ja imeytyy alushousuihin. Metsäautotie kiemurtelee kilometrikaupalla perisuomalaisessa kuusikossa, jääkauden paljastamien harmaajäkäläisten kallioiden välistä. Notkopaikat ovat vielä märkiä parin päivän kaatosateen jäljiltä ja maastokengät uppoavat mäen alla oikein kunnolla liejuun. Tekisi mieli riisua kengät ja astua sileään velliin paljain jaloin, tuntea miten tahna puristuu varpaiden välistä. Kaikkea sitä ihmisen tekeekin mieli.

Yllättäen vastaan tulee pariskunta marjaämpäreiden kanssa. Puolukat ovat vielä kuulema raakoja, mutta ilma nyt oli vaan niin mukava ettei ollut voinut muuta kuin pyyhältää navettatöiden lomassa marjametsään, niille paahteisille harvamäntyisille kumpareille, joita tielinja välttelee. Hyvänttuulista rupattelua; kyllä olen oikealla tiellä ja jo seuraavan mutkan takaa pitäisi kääntyä vasempaan. Polku on kovin heinikoitunut, mutta onhan minulla kartta, joten en voi eksyä vakuutellaan. Miehen katseesta voi tosin lukea pienen epävarmuuden pilkahduksen mahdollisiin kartanlukutaitoihini liittyen, mutta kun vaimo ei ehdota, että oppaaksi mennään ja lehmätkin odottavat, jättää asian sikseen.

Menen kirkkaasti risteyksestä ohi, jos sitä ylipäätään nyt sellaiseksi voi kutsua. Vasta kun väärän järven ranta pilkottaa tien oikealla puolella, uskon kävelleeni liian kauas ja palaan sen mäen juurelle, jonka toisella puolella pariskunnan kanssa juttelin. En näe polkua, ainoastaan siistin halkopinon ja pienen levenemänmetsätien reunassa, mutta suuntaan kiltisti halkopinon sivuitse metsään ja kas kummaa, halkopinon takaa löytyy poluntapainen, niin heinikoitunut, että sitä tuskin huomaa, mutta hyvällä mielikuvituksella kuvittelen sen poluksi. Karummalla alustalla erotan ohuen polun, joka taas notkelmassa katoaa täysin heinikkoon ja äkkiä huomaan seisovani keskellä kalliota ja kodottaneeni niin polun kuin omat jälkenikin. Kartalta hahmotan pienen kumpareen, jolla seison. Olen kaartanut liikaa itään ja korjaan nyt suuntaani loivasti länteen uskoen siihen, että osun jossain vaiheessa lahdenpoukamaan.

Korkealta kalliolta laskeudun rantalepikkoon kapeaan poukamaan. Istun kaatuneen puun rungolle, juon termarista painettuneen kahvin ja puolet mukanani raahaamastani vedestä. Alkaa sataa, maisema synkistyy ja kuvittelen itseni kivikaudelle maalaamaan punamultaisin värein sitä hirven päätä ja poikaa, jonka töin tuskin voin kuvitella erottuvan lähes vesirajassa pystysuoran kallioon piirrettynä. Ellen olisi etukäteen tarkistanut, mitä kuvassa pitäisi näkyä tai millä kohtaa kalliota se sijaitsee, tuskin erottaisin mitään. Tunnetasolla hetkessä on kuitenkin jotain hyvin koskettavaa. Viesti tuhansien vuosien takaa. Kivikautista mediaa.

Ursa minor