Uutisissa käsiteltiin (taas) tänään vanhusten yksinäisyyttä. Nuorten blogit huutavat syliä, sen puutetta. Lähiössä pikkutyttö itkee puhelimeen, koska kotiin ei saa koskaan viedä kavereita. Haastateltava ihmettelee ihmisten piittaamattomuutta yhteisiä asioita kohtaan. Helsingin torilla muutamia päiviä sitten seisoi nuori mies kovaääninen kädessään kertoen, kuinka oli heittänyt elämästään kymmenen vuotta hukkaan alkoholismin parissa. Mitkä näkyvät ja näkymättömät asiat yhdistävät näitä kaikkia ihmisiä? Ihmisyys, yksinäisyys ja uskonto.

Perinteinen uskonto mielletään monissa tapauksissa kädeksi, joka kiskoo alkoholisoituneet, rikolliset, mielisairaat ja muuten vain eksyksissä olevat kuiville. Antaa lohtua yksinäisille, kenties koko elämänsisällön toisille. Usko ja uskovaisyhteisö on kieltämättä hieno juttu. Suunnaton voimavara ja turva. Kadehdittava varmuus ja vastaukset kaikkeen tarpeelliseen. Ylemmyyden tunne toisia kohtaan. Oikeutus kertoa toisille, kuinka he joutuvat Helvettiin, jolleivat usko.

Mutta mitä jollei vain usko Jumalaan? Ja mistä se usko tulee? Jumalasta vai ihmisestä? Olen uskonut kaikkien lasten tavoin. Koin uskoni hyvin henkilökohtaiseksi, suoraksi yhteydeksi Jumalaan. Muistan rukoilleeni milloin mistäkin ja heittäneeni huolet pois kertomalla niistä Jumalalle. Uskonnon numero on aina ollut kymmenen ja lukiossakin kahlasin kaikki uskonnon kurssit läpi. Rippikoulussa olin toinen, joka osasi ulkoläksyt. Mutta enää en vain usko. Enkä usko edes, että kyse on siitä että olisin hylännyt Jumalan tai Hän minut. Itse asiassa en absoluuttisesti usko tai kiistä Jumalan mahdollista olemassa oloa.

En oikeastaan usko, että on mitään konkreettista Jumalaa. Jotain hemmoa tuolla pilven päällä. Tai edes abstraktia jumalavoimaa, henkeä. Uskon, että ihminen luo itselleen Jumalan. Hänen päässään, aivoissaan on valmius luoda Jumala selittämään käsittämättömiä asioita, jotta selviäisi täysijärkisenä. Pienenä aivojen kasvaessa kiivaaseen tahtiin sähkökäyrät saavat aikaan yliluonnollisia tuntemuksia täysikasvuisia aivoja useammin. Neurologiset sairaudet tai herkkyydet ovat monesti yhteydessä vahvaan uskonnollisuuteen. Ehkä aivojen vanhetessa herkkyys uskonnollisuuteen palaa, joka selittäisi seurakuntien harmaantumisen tai sitten se on vain opittua, josta ei voi päästää irti. Mutta jos on näin ja ihminen kehittää itse uskontonsa sekä pitää sitä niin totena kuin vain voi olla, niin onhan se myös totta - ainakin yksittäisille ihmisille. Koska uskonnollisuus on kautta maailman tunnettu ilmiö ja eri uskontokunnat ovat syntyneet toisistaan riippumattomina eri puolilla maailmaa muistuttaen paljon toisiaan, aivojen valmius luoda uskonto kuulostaa sitä paitsi järkevältä ja perustellulta.

Millainen uskovainen ihminen siis on parhaimmillaan? Synnitön, suvaitsevainen - ihminen joka rakastaa kaikkea mitään rajoja tuntematta? En kuitenkaan puhuisi noista sanoista uskovaisten kanssa samassa lauseessa. En nimittäin usko ihmisiin, jotka eivät ole tehneet elämässään syntiä - useimmiten he valehtelevat tai elävät taitavaa kulissielämää. En kuuntele uskovaisten puheita suvaitsevaisuudesta - niin kauan kuin he tuomitsevat homot ja ne, jotka eivät usko. En ymmärrä kaiken ylittävää rakkauskäsitystä, joka ei kuitenkaan hyväksy kuin äidin rakkauden lapseen, heterorakkauden sekä rakkauden Jumalaan. Kunnioitan uskovaisten uskoa, mutten usko Jumalan auttavaan käteen, johon tarttua hädän hetkellä. Ja toivon, että he kunnoittaisivat näkemystäni eivätkä yrittäisi tyrkyttää omaansa väkisin.

Uskon ihmiseen. Uskon hyvään ihmiseen, joka tekee hyvien tekojen lisäksi myös pahoja tekoja. Ihmiseen, joka toisinaan ojentaa kriittisellä hetkellä käden, toisinaan ei uskalla. Toisinaan tarttuu tuohon ojennettuun käteen, toisinaan ei uskalla. Ihmiseen, joka ajattelee itse. Ihmiseen, jolla ei aina mene hyvin, mutta joka voi nousta ilman Jumalan apua. Ihmiseen, joka pyrkii ymmärtämään, hyväksymään ja kunnioittamaan elämää sellaisena kuin se on.

Kefeidi