Ei koiraa tai kissaa, sillä karvaturrit voisivat aiheuttaa allergiaa. Lapsi saa akvaarion, jossa on kaloja. Yhden imukuppikalan, joka puhdistaa lasia levästä. Erilaisen kalan. Pienen parvellisen punavatsaisia kaloja. Puoli tusinaa sellaisia puoliksi sinisiä ja punaisia pikkumuikkuja. Puun, jonne rakentuu fisupesä. Kiviä, joiden taakse kalat piiloutuvat. Hiekkaa pohjaksi. Kasveja, jotka leijuvat. Lampun. Veden puhdistimen. Ikkunalasin pyykijän. Hurinan.

Kun lampun laittaa kiinni, kalojen maailma pimenee. Tulee yö. Kun sen avaa, tekee niille aurinkoisen päivän. Kalat eivät vastaa, vaikka niille puhuisi. Ne eivät valita, vaikka laittaisi niiden maailman salamoimaan rämpyttämällä lamppua. Ne eivät kiitä, kun niille ripottelee pahan hajuista ruokaa. Punavatsaiset kalat saattavat tosin mulkoilla. Imukuppikala nuolee kuitenkin lasia omaan tahtiinsa välittämättä kilpailevasta pyyhkijästä tai mistään muustakaan. Sillä näyttää olevan oma maailma. Sinipunakalat, lisääntyvät tasaisin väliajoin ja uivat harmonisessa muodostelmassa.

Lapsi katselee akvaariota ja kuuntelee tasaista hurinaa. Oppii ulkoa kalojen sulavan passiiviset liikkeet. Lajien erilaisuuden ja niiden yksilöllisen käytöksen. Veden värinän. Sen, että vaikka näkee, niin ei voi koskettaa. Yhdistää hurinan rauhoittavan äänen vuosia myöhemmin oman verenkiertonsa kohinaan. Muistelee hetken sitä, kuinka hoiti lasimaailmaa pitkään ilman vastakaikua ja luopui siitä ilman surua - mutta kuitenkin jäi kaipaamaan jotain.

Kefeidi