Kasvu on kummallista. Pienenä eppuluokkalaisena kuudesluokkalaiset tuntuivat hirmu isoilta. Sitä odotti että kasvaisi yhtä isoksi. Kuitenkin kun itse lauloi alakoulun viimeisenä keväänä suvivirttä, ei tuntunut että olisi ollut yhtä iso kuin ne, joita oli kuusi vuotta aiemmin tarkkaillut. Sama ilmiö toistui yläkouluun mennessä. Ja lukiossa. Ja kun sitä sitten täysi-ikäistyi ja luuli päässeensä ajatusmallista, törmäsi samaan jälleen kerran. Tällä kertaa ylikoulussa. Muutamia vuosia vanhemmat tuntuvat vielä niin paljon oppineemmilta ja aikuisemmilta, vaan auta armias kun on aika vetää oma jenkkityylinen kaapu niskaan ja valmistujaislakki päähän...

Kasvu on tietynlainen illuusio. Konkreettisen kasvun voi vielä havaita, henkisenkin, mutta joissain tapauksissa kasvusta syntyy harha. Toisinaan itseään vanhempien olettaa automaattisesti olevan isompia, vaikka heillä voi olla samanlainen tunne, kun itselläni silloin kun huomasin kuuluvani alakoulun vanhimpiin oppilaisiin: he tietävät, että ovat isompia kuin aiemmin, mutta ei kuitenkaan niin isoja, kun toiset voivat olettaa.

Monet nauravat aikuisille, joilla on jo itselläänkin mahdollisesti aikuiset lapset ja jotka siitäkin huolimatta kuvittelevat itsensä vielä nuoriksi ja alkavat elää nuoruuttaan jollain tasolla uudelleen. Tavallaan ymmärrän heitä. Ehkä he ovat törmänneet samaan ilmiöön kun itse olen. Siihen, että vaikka kasvaa, niin silti ei välttämättä tunnu niin aikuiselta tai isolta kuin on luullut aiemmin. Tai ettei vuosien määrä lopulta kerro todellista ikää. Tai että jos joskus lopulta tuntuisi, että on kasvanut lopullisesti ja peruuttamattomasti ja kuuluu "isoimpien" joukkoon, se olisi loppuen lopuksi hieman surumielistä. Mitä sitten tekisi, kun ei enää kasvaisi?

Kefeidi