Huomenna on jouluaatto.
 
Kaksikymmentä vuotta sitten aattona tuoreet vanhemmat vaatettivat esikoisensa punaisiin nuttuihin ja antoivat käteen kaulimen. Lapsi ei silloin tainnut tajuta vielä, mikä päivä oli kyseessä. Ympärillä juhlistavan aikuisjoukon joulu oli kuitenkin poikkeava edellisestä: siihen kuului pitkästä aikaa pieni lapsi.
 
Viisitoista vuotta sitten mummolan eteisen lattia narisi lupaavasti. Sitten kuului kumeaa kellon kilkettä ja koputusta. Oven avauksen yhteydessä lämpimään tupaan lehähti viileää ilmaa. Joulupukki! Ihan oikea joulupukki! Pikkuveli oli pieni, mutta sen verran rento kaveri, ettei pahempia jännitellyt risupartaa. Mummi laittoi suvun laulamaan ja kuusessa oli itse tehtyjä olkikoristeita sekä ihan oikeat kynttilä
 
Kymmenen vuotta sitten kun piparit oli paistettu ja kuusi koristeltu, mökin ikkunasta näkyi kumaraselkäinen pukki. Peruna suussaan toivotteli hyvää joulua. Veli epäili jälkikäteen, että sen täytyi olla kyllä mummi. Äiti kiisti pohdinnat todeten, ettei mummi asmaatikkona nyt peruna suussa pystyisi puhumaan.  
 
Viisi vuotta sitten itse valetut kynttilät ja marmeladit pakattiin aattona sellofaaniin. Illan hämärtyessä ne vietiin kylän mummeille ja papoille laulaen sekä halaten. Jokaisen kohtaamisen myötä mieli muuttui iloisemmaksi.
 
Huomenna on jälleen jouluaatto. Siihen kuuluu pieniä lapsia, vuosikertakynttilöitä joulukierrosten jäljiltä sekä itse tehtyjä koristeita. Pukilla tuskin on kuitenkaan perunaa suussaan. Pikkuveljellä on tarpeeksi möreä ääni ilmankin.
 
Kefeidi