Tartuttuani  Maailman tila 2008 kirjaan, minulle viimein konkreettisesti selvisi, mitä epätaloudellinen kasvu oikein merkitsee. Käsite tuntuu olevan tällä hetkellä melko muodikas, sillä useampikin taloustieteilijä on käyttänyt sitä, mutta käsityskykyni rajallisuudesta johtuen, asia ei ole täysin valjennut minulle.

Gary Gardner ja Thomas Prugh kysyvät, mikä on talouden tarkoitus ja vastaavat itse, että kasvun käsite on korvattava sanalla kehitys. Talouden tarkoitus on ollut tuottaa aina vain enemmän tuotteita ja palveluja, mutta tavoite ei enää ole kestävällä pohjalla. Kehityksen voitaisiin ajatella olevan ihmisten hyvinvoinnin parantamista; ruuan, suojan, turvallisuuden ja muiden perustarpeiden tyydyttämistä sekä hyvän terveydentilan ja tasapainoisten ihmissuhteiden edistämistä. Se vastaa myös inhimilliseen tarpeeseen toteuttaa omia mahdollisuuksiaan.

Koska perinteinen talouselämä ei ole ollut kiinnostunut tällaisesta hyvinvoinnista, mikä sitä sitten on kiinnostanut ?  Gardner ja Prugh vääntävät rautalangan seuraavasti: talouden mittakaava on sen aineellinen koko – sen käyttämän aineen ja energian määrä – suhteessa isäntään, ekosysteemiin. Hyvänä analogiana käy raskaus: sikiö on äidin alajärjestelmä, joka toimii kokonaan äidin sisällä ja on siitä täysin riippuvainen. Syntymä on lakipiste, jossa sikiö on kasvanut niin suureksi, ettei äiti kykene enää pitämään sitä sisällään. Samalla tavalla maailmantalous on luonnon alajärjestelmä, joka toimii luonnon sisällä ja on siitä täysin riippuvainen. Luonto tarjoaa taloudelle paitsi raaka-aineita, myös välttämättömiä palveluita kuten puhdasta vettä, raikasta ilmaa, hedelmällistä multaa, jätteiden kaatopaikan, monimuotoisuuden suojelua, eroosion estoa, pölytystä, siementen levitystä, suojaa UV-säteilyltä jne. Kun talous on saavuttanut tietyt rajat, lisäkasvu saa talouden voimaan pahoin. Siitä on tullut epätaloudellista. Talouden kasvulla on siis oltava rajat.

Yhteiskunnan kannalta on olemassa kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on se, että on olemassa luonnonvaroja ja ekosysteemipalveluita, jotka ovat avoimia kaikille, mutta yhdenkin toimijan epäviisas käytös voi huonontaa toisen mahdollisuutta käyttää tätä luonnonvaraa. Maailmanlaajuisia esimerkkejä ovat ilmakehä ja merten kalavarat, paikallisia siis vaikkapa pohjavesi. Käytännössä siis kuka tahansa voi käyttää vaikka ilmakehää kasvihuonekaasujensa kaatiksena. Toinen ongelma liittyy suoraan edelliseen ja on oikeastaan seurausta siitä. Näiltä ilmaisilta ja kaikille avoimilta ekosysteemipalveluilta puuttuu hinta. Esimerkiksi mehiläisten viljakasveille pölytyksenä suorittaman palvelun hinta on noin 19 miljardia dollaria pelkästään USA:ssa.

Uudet talouden ja yhteisomistuksen ajatukset ovat kuitenkin onneksi heräämässä. EU:n päästökaupankin tausta-ajatuksenakin on, että ilmakehä kuuluu kaikille ja sen käyttäminen kaatiksena on maksullista. Ääripäässään on jopa ehdotettu  (Barnes 2006: Capitalism 3.0) yhteisomistusta, kestävän kehityksen trustia,  yksityisomistuksen ja valtionhallinnon vaihtoehdoksi metsien, valtamerien ja ilmakehän kaltaisten luonnonvarojen hallinnassa. Käyttömaksut käytettäisiin luonnonvarojen ylläpitoon ja ylijäämä palautettaisiin osinkoina luonnonvaran omistajille eli kansalaisille.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ursa minor