Mikä meille suomalaisille on pyhää ? Perhe, avioliitto, auto, kirkko, koti, rakkaus ? Ei ainakaan metsä, hirvi ja karhu, kuten kivikauden ihmiselle, joka uskoi luultavasti samaanien maagisiin voimiin, yliseen ja maanalaiseen maailmaan, kultaiseen auringonkehräiseen hirveen ja metsän kuninkaaseen karhuun. Muistona näistä uskomuksista ovat kuvatarinat pystysuorissa vesien äärellä olevissa kallioissa, joihin pyyntikulttuurissa eläneet maamme ensimmäiset asukkaat ovat niitä piirtäneet tuhansien vuosien aikana. Tänä päivänä joudumme pohtimaan tuotantoeläinten kohtelun etiikkaa, mutta muinaisille ihmisille metsän eläimet, varsinkin hirvi ja karhu, olivat pyhiä. Hirvi on kalliomaalaustaiteen yleisin eläinhahmo. Se pyhitettiin muinaisten ihmisten yhtenä tärkeimmistä saaliskohteista. Karhun kuvaa ei sen sijaan ole oikein edes uskallettu kallioon maalata. Vaarana olisi ollut, että kuva oikeasti olisi houkutellut karhun paikalle, eikä sitä luonnollisesti haluttu.

Timo Miettinen pohtii kirjassa ”Pyhät kuvat kalliossa” kalliomaalausten tarkoitusta ja niihin liittyviä myyttejä. Miettisen mukaan kuvia kannattaa ehkä lähestyä ennemmin subjektiivisesti, eläytyvästi kuin rationaalisesti tieteen kautta. Maamme ensimmäisen kalliomaalauksen löysi Jean Sibelius 1911 ja tällä hetkellä kalliomaalauksia tunnetaan noin sata. Miettisen mukaan saamelainen mytologia ja sen kulttuurinen tausta, sirkumpolaarisen alueen samanismi saattaisi tarjota parhaat edellytykset kalliotaiteen kuvakielen avaamiseen. Henkiolentojen valtaamien kallioiden pyhittyminen ja samaanien matkat tuonpuoleiseen ovat tuhansien vuosien takaisen uskomusmaailman kulmakivet. Kyse on siis paitsi mytologiasta, myös uskonnosta. Myytteihin ja taiteeseen tallentunut menneisyys on ”ikuisen, yliluonnollisen todellisuuden paras mahdollinen kuva ” (Simone Weil). Kalliomaalausten kuvapaikat ovat Miettisen mukaan olleet pyhiä, kirkkoihin ja katedraaleihin verrattavia kulttipaikkoja. Ne sijoittuvat usein kohtiin, joissa kallion geologiset muodot itsessään muodostavat ihmishahmoisen kuvan.

Vanhimmat kalliomaalauksemme ovat mesoliittisia, hieman yli 7000 vuotta vanhoja ja sijaitsevat Päijänteen alueella. Vanhin ihmisen tekemä artefakti on sen sijaan löydetty Etelä-Afrikasta. Se on 77 000 vuotta vanha Blombosin kivi, joka on koristeltu uurroksin. Miettinen kysyykin kirjassaan, onko taidehistorian ja ihmisen evoluution alkuvaihe kirjoitettava uudelleen. Nykyihminenhän kehittyi tämän hetken tietojen kukaan itäisessä Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten. Silloinen populaatio kutistui ilmeisesti valtavan suuren tulivuorenpurkauksen seurauksena muutamiin tuhansiin ihmisiin, joista me kaikki maapallon nykyiset ihmiset polveudumme. Vaellus Afrikasta Aasiaan ja Eurooppaan alkoi noin 150 000- ehkä 75 000 vuotta sitten.

Kalliomaalausten tekemisen aikoihin Suomessa eli kymmenisen tuhatta ihmistä .Nyt meitä on reilut viisi miljoonaa. Elämme pääosin urbaanissa ympäristössä ja olemme jo kauan sitten irrottautuneet kalliotaiteen myyttisestä maailmasta. Harva meistä pohjoisen havumetsävyöhykkeenkään ihmisestä uskaltaa viettää yötä mustassa metsässä, varjojen hiipiessä nuotiotulen loimussa ja yön silmien vaaniessa sielua. Pimeässä iskee pakokauhu, tuttu muuttuu tuntemattomaksi ja maisema painajaiseksi. Metsä ja sen eläimet tuntuvat todennäköisesti kaikkea muuta kuin pyhältä. Ehkä meidän on tästä syystä niin vaikea muutoinkaan kunnioittaa eläinten oikeuksia, antaa tehdasmaisissa oloissa eläville tuotantoeläimille mahdollisuus luonnonmukaiseen käyttäytymiseen; kanalle orsi, naudalle mahdollisuus laumautua ja sialle pesänrakennustarpeet.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ursa minor