Tartuin yrttikirjaan. Lehteilin sen kellastuneita sivuja. Etulehdelle oli voimakkain vedoin kirjoitettu ”rakkaalle vellinkeittäjälleni”. Kirja on kiehtova yhdistelmä yrttien käytön historiaa ja ruokaohjeita. Silmäilin sitä ensin ja luin pätkän sieltä, toisen täältä, kunnes lopulta tulin lukeneeksi koko opuksen ja palauttaneeksi mieleen jotain mielenkiintoista keskiajalta. Odor sanctorum, pyhien tuoksu tai ehkä pikemminkin löyhkä oli keskiajalla kerjäläismunkkeja ja alempaa papistoa ympäröivä haju karvoituksessa kuhisevista täistä ja kirpuista puhumattakaan. Kristillinen kirkko oli suuressa viisaudessaan kieltänyt peseytymisen jo 200-luvulla, sillä alastomuus, jota perusteellinen peseytyminen yleensä vaati, oli kirkon mielestä vastenmielistä ja häpeällistä. Naisia ja miehiä julistettiin pyhimyksiksi, jos he pystyivät osoittamaat etteivät olleet peseytyneet ja olleet alasti kastetilaisuuttaan lukuunottamatta.

Koko keski- ja renesanssiajan kirkko piti kiinni näistä vaatimuksistaan, joten ainoa keino suojautua joka paikassa leijuvaa painajaismaista hajua vastaan olivat yrteistä tehdyt tuoksuvat kimput. Tyynyt täytettiin yrteillä, jotta ihmiset voisivat työntää nenänsä niihin, yrttikimppuja ripustettiin lieden yläpuolelle tuoksua antamaan ja kukkien terälehtiä säilytettiin huoneissa saviruukuissa ja seosta kutsuttiin potpuriksi. Illalla kansi suljettiin, jotta tuoksua riittäisi seuraavaan päivään. Hienossa seurassa piti varoa ravistamasta päätään ruokapöydässä, sillä oli huonoa käytöstä antaa omien päätäidensä tippua naapurin keittolautaselle.

Ristiretkeläiset joutuivat 1100 ja 1200 luvuilla kulkemaan Konstantinopolin kautta matkallaan Pyhään maahan. Tuolla matkalla he kohtasivat idän rikkaan kylpyläkulttuurin, loistavat julkiset kylpylaitokset. Ristiretkeläiset eivät olleet uskoa silmiään ja syöksyivät innoissaan höyrykylpylään. Palatessaan he alkoivat rakentaa saunoja linnoihin ja viskellä katajanmarjoja kiukaalle tuoksua antamaan. Koska kristinusko tuli myöhään Pohjolaan, asiat olivat täällä pitkään paremmin. Puhtaudesta huolehdittiin ja suomalaisille oli syntynyt aivan oma lauantaikulttuuri, pesupäivä.

”Sivistyksen” vyöryessä Suomenkin yli munkkeineeen, nunnineen, täineen, kirppuineen, noitavainoineen, inkvisitioineen ja rovioineen pesupäiväperinteeseen tuli tauko.

Kirkko myös liitti moniin lääkinnällisiin yrtteihin taikuuteen liittyviä ominaisuuksia. Tarkoituksena oli hämätä oppimatonta kanssa ja vähentää yleisestä tietoisuutta tärkeiden hyötykasvien merkityksestä. Yksi näistä noituuteen liitetyistä yrteistä on salvia, jolle varhaiset kreikkalaiset antoivat nimen ambrosia deorum, jumalten ravinto. Salvia nimi tulee latinan kielestä salvo, joka tarkoittaa parantamista. Salvian kerrotaan ajavan kaikki epäpuhtaudet kehosta, se vahvistaa, rauhoittaa hermoja ja estää yöllistä hikoilua. Salvialla maustettu tee maistuu uskomattoman raikkaalta ja hyvältä. Se on ehdottomasti lempiyrttini.

Ursa minor