Lennä Juri Gagarin
lennä Juri Gagarin
tule elävänä takaisin

Näätkö laukausten juovat
kun ne maailmaa rikki neuloo
ja ihmiset häpeilee viattomuuttaan
näätkö rahan liikkeen
näätkö minne se menee
aselastit vaihtaa omistajaa

Näätkö minun katseeni sieltä
vielä se on lämmin
näätkö rakastavaiset kaupungin päällä
ja kun kuulokkeet laitat korviin
ja väännät volyymin kymppiin
kuuletko lapsien syntyvän täällä

(Miljoonasade)

Venäjä ja Amerikka, itä ja länsi. Mielenkiintoista vertailua eri kulttuurien ja ihmisten toimintatapojen välillä voi tehdä kahden maapallon laitaa eri suuntiin tehtyjen matkojen myötä.

Istun metrossa Pietarissa, kanssamatkustajat lukevat seisten venäläisiä klassikoita taitavasti junan liikkeitä myötäillen; kauniit naiset huiman korkeissa koroissaan ja verkkosukissaan, opiskelijatytöt todennäköisesti kierrätysvaatteissaan ja jörrikät miehet takatukissaan mustissa nahkatakeissaan. Ne, jotka eivät lue, keskustelevat vilkkaasti keskenään. Pariskunnat liikkuvat käsikädessä sormet toistensa lomissa ja rullaportaissa seisotaan kasvokkain. Tulitikkukauppias, levykauppias, uskonnollinen julistaja, taikatemppujen tekijä ja monet muut rahaa vailla olevat siirtyvät metroasemalla edellisestä vaunusta seuraavaan itseään tai tuotteitaan kaupaten. Kukaan ei osta, eikä vaunussa ei ole hiljaista hetkeä. Ihmisiä ja heidän maailmaansa on yritettävä tulkita ulkoisten merkkien perusteella, koska yhteistä kieltä ei ole. En ymmärrä sanaakaan, eikä juuri kukaan ymmärrä puhettani, kun yritän etsiä tietäni Akatemiaan englanniksi tietä kysyen. Kädessäni minulla on lappu, johon on venäjäksi kirjoitettu Akatemian osoite. Löydän perille, koska ihmiset luopuvat omista matkasuunnitelmistaan opastaakseen minut perille ja vähä vähältä matkani edistyy, kunnes seison Akatemian oven edessä, johon viimeiset oppaani, iloisesti poriseva nuorten miesten joukko, on minut opastanut.

Istun metrossa Washingtonissa, kanssamatkustajat keskustelevat vilkkaasti keskenään tai kuuntelevat musiikkia niin kovaa, että voin tunnistaa läntisen maailman yhteiset biisit. Liikemiehiä salkuissaan, liikenaisia liituraitajakkupuvuissaan, tavallisia amerikkalisia äitejä lapsineen, rastatukkaisia hopparipoikia lökäpöksyissään ja collegepuseroissaan. Metrovaunu on uusi ja steriili kuten asematkin, ja parin pysäkinvälin aikana opin vakiokuulutukset. Kukaan ei myy mitään, kukaan ei kauppaa itseään. Kuuntelen salaa kanssamatkustajieni englanniksi käytyjä keskusteluja. Ymmärrän kieltä, mutta en silti ymmärrä tätä kulttuuria, kuten en ymmärtänyt venäläistäkään.

Kotona palaan arkeen ja mietin ymmärtämisen vaikeutta. Kulttuuriin kuuluu pitkällä aikavälillä vakiintuneet toimintatavat, joita toisesta kulttuuripiiristä tulleen on vaikea lyhyellä matkalla sisäistää. Kummallakin matkalla koin äärimmäisen hyvää palvelua. Omasta maasta pyrittiin ulkomaalaiselle vierailijalle välittämään mahdollisimman positiivinen kuva. Konflikti syntyi kummalakin matkalla siitä, että ulkomaalaisena, vieraasta kulttuuripiiristä tulleena, protokolla tietyissä tilanteissa on vieras ja näinollen myös tapa vastata siihen vastaanottajan kannalta outo. Ystävällisyyden tilalle tulee töykeys. Koen olevani tahattomasti moukka ja loukkaannun. Pietarissa ystäväni jättävät konfliktin päätteeksi yliopiston luentopöytään viestin, Washingtonissa käytän itse sanan säilää. Taksissa matkalla Dulles`n lentokentälle taksikuski kysyy, olenko minä ja ystäväni venäläisiä. Tunnen olevani kahden maailman välissä.

Ursa minor